Maahanmuuttajista, kaanoneista ja Pääsiäisestä

Suomalainen ortodoksisuus ja maahanmuuttajakysymys

Viimeisten neljän kuukauden aikana olen tarkasti seurannut Suomen kirkollisissa lehdissä julkaistuja artikkeleita seurakuntien toiminnasta venäjänkielisten maahanmuuttajien parissa. Olen tietoinen tästä ongelmasta, ja Pyhän Nikolauksen seurakunnalla on runsaasti kokemusta tästä toiminnasta.

Olen kiinnostunut asiasta myös sen takia, että tietyt kirjoittajat osoittivat artikkeleissaan tyytymättömyyttä siitä, että Moskovan Patriarkaatin alaiset papit rupesivat osallistumaan venäjänkieliseen maahanmuuttajatoimintaan ja heidän työtään kuvattiin epälailliseksi ja kirkolliskaanonien vastaiseksi toiminnaksi Suomessa.

Itse suhtaudun rakkaudella ja kunnioituksella Suomen Ortodoksiseen Kirkkoon, sen papistoon ja piispoihin. Perheeni jäsenet ja lähisukulaiseni kuuluvat Suomen kirkkoon. Itse olen antanut mielelläni apua Helsingin ortodoksille seurakunnalle. Vain vilpittömästä halustani auttaa ratkaisemaan tilanteen, joka syntyi Analogin 5/04 pääkirjoituksessa, viittasin vastineessani 1/05 ongelman juureen: miksi venäläiset maahanmuuttajat kokevat epämukavuutta Suomen kirkon seurakunnissa. Ensiksi: erilaiset käsitykset ripistä aiheuttavat ymmärtämättömyyttä – pappi voi/voiko? kieltäytyä ripittämästä ennen Ehtoolliselle menoa. Toiseksi: ongelmat johtuvat myös Pääsiäisen ajankohdasta (пасхалии).

Ensimmäistä ongelmaa synnintunnustusta, ei kukaan kommentoinut; nähtävästi siinä koettiin oma riittämättömyys. Kysymys Pääsiäisestä synnytti oudon ja jyrkän reaktion rovasti Olavi Merraksen taholta. Haluaisin käsitellä tarkemmin eräitä hänen artikkelinsa kohtia.

Tämän maailman kiusaukset

Rovasti Olavi Merras puhuu siitä, mitä maahanmuuttajien kannattaa tehdä, että he tulisivat täysiarvoisiksi suomalaisen yhteiskunnan ja kirkon jäseniksi. Samoista asioista kirjoitti Aamun Koitto – lehdessä (4/05) Anita Korkatsu-Palo. Tämäntyyppisiä artikkeleita lukiessa tulee mieleen, että Konstantinopolin kirkko ei tarvitse ollenkaan maahanmuuttajia. Heitä muistetaan vain silloin, kun he ovat siirtymässä toiseen ortodoksiseen seurakuntaan ja lakkaavat maksamasta kirkollisveroa.

Tällainen näkökanta maahanmuuttaja-asiasta ei ole alunperin kirkollinen, se on tyypillistä suurimmalle osalle suomalaista yhteiskuntaa. Maahanmuuttajien, jopa suomea täydellisesti osaavien, on vaikea saada ammattiaan vastaavaa työtä erilaisen kansallisuutensa takia. Useimmiten he joutuvat todellakin tekemään raskasta ja huonopalkkaista työtä. Suomalaisten ja maahanmuuttajien välillä oleva muuri on edelleen suuri. Ja tämä samanlainen suhtautuminen venäläisiin maahanmuuttajiin ulottuu myös kirkon puolelle. Venäläisiä, jotka yrittävät tulla suomalaiseen kirkkoon, ei oteta veljesrakkaudella vastaan. Kun palvelin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa, huomasin usein vanhojen seurakuntalaisten epäkohteliaan suhtautumisen "uusiin venäläisiin". Konstantinopolin kirkko ei ole vielä voittanut tämän maailman kiusauksia. Piispat olivat vaiti. - Pitäisikö suomalaisten tehdä tässä parannus, vaikka hammasta purren!

Etnisten suhteiden neuvottelukunnan asettaman työryhmän raportissa vuodelta 2002 sanotaan (www.rusin.fi): «Valtio tukee Suomen ortodoksista kirkkoa...viime vuosiin saakka kirkkokunnan väkiluku on tasaisesti laskenut. Ennen sotaa se oli yli 80.000, mutta tällä hetkellä alle 60.000. Tätä taustaa vasten voisi olettaa, että kirkkokunta olisi ollut kiinnostunut toimimaan aktiivisesti maahanmuuttajien parissa. Kuitenkin arkkipiispa Johanneksen johtama kirkkokunta oli kymmenen viime vuoden aikana yllättävän passiivinen… Ortodoksisessa kirkkokunnassa ei vieläkään ole yhtään venäjää äidinkielenään puhuvaa pappia...vastuutaho: ortodoksinen kirkko.» "Moskovan" papisto ei voi olla reagoimatta tällaiseen tilanteeseen. Ja tästä nyt meitä syytetään?

Mutta jos kiinnostus venäläisiin maahanmuuttajiin olisi syntynyt evankelisesta rakkaudesta ja halusta auttaa pelastamaan heidät, niin kuin jokaisen papin ja seurakunnan tulisi tehdä, niin maahanmuuttajakysymystä olisi käsitelty toiseen tapaan. Ja tässä pitää ymmärtää, että Moskovan patriarkaatin alaisten pappien ja Konstantinopolin alaisten pappien täytyy olla liittolaisia. Satoa on todella paljon, mutta sadonkorjaajia on edelleen vähän.

Ovatko kaanonit aikansa eläneitä normeja vai toimivia lakipykäliä?

Tämä ei ole minun nostamani kysymys, vaan meille suomalaisen ortodoksisen enemmistön suuntaama kysymys: Kari M. Räntilä puhui Analogissa 5/04 Suomeen levinneestä Moskovan Patriarkaatin toiminnasta kuin kaanonien vastaisesta olemassaolosta. Olin kiinnostunut kuulemaan, mitä suomalainen Konstantinopolin ortodoksinen kirkkokunta tietää kaanoneista akateemiselta kannalta?

Ortodoksisen Kirkon kaanonioikeus käsittää yli 700 sääntöä, joita ei kukaan ole vielä kumonnut! Esimerkiksi otin Pääsiäisen vieton, jonka ajankohta vaikuttaa ensisijaisesti siihen, minkä seurakunnan venäläiset maahanmuuttajat valitsevat.

Kysymykseeni vastannut isä Olavi väitti, ettei ole olemassa kaanoneja Pääsiäisen vieton ajankohdasta, ja viittasi keisari Konstantinos Suuren kirjeeseen, jolla ei ole kaanonista valtaa. Itse asiassa Ortodoksisella Kirkolla on käytettävissä kaksi kaanonista asiakirjaa, jotka käsittävät “Pääsiäisen periaatteita“. Nämä ovat Apostolien Seitsemäs sääntö ja Antiokian Pyhän Kirkolliskokouksen ensimmäinen sääntö. Nämä säännöt kertovat kolmesta Pääsiäisen määrittelyn periaatteesta:

1) Pääsiäistä vietetään kevätpäiväntasauksen jälkeen;

2) Pääsiäistä ei vietetä samaan aikaan kuin juutalaisten pääsiäistä (, mikä tapahtui Suomessa vuosina 1927 ja 1981);

3) Kaanoniseen rangaistukseen joutuvat ne, jotka rikkoen Kirkon yhtenäisyyttä, viettävät Pääsiäistä muulloin.

Kuudennen yleisen kirkolliskokouksen toinen sääntö vahvistaa näiden päätösten järkyttämättömyyden.

Suomalainen Pääsiäinen

Konstantinopolin patriarkka Meletios IV, ottaen huomioon Suomesta saapuneen kirkollis- ja hallitusvaltuuskunnan hartaat pyynnöt, antoi siunauksensa Suomen arkkipiispakunnalle viettää vuoden 1923 Pääsiäistä gregoriaanisen kalenterin mukaan. Hän myönsi uuden Pääsiäisen epäkaanonisuuden - ja ehkä toivoen saada asiasta yleisortodoksisen synodin päätöksen - sovittiin, että tämä siunaus ei koske seuraavia vuosia! Kuitenkin tämä epäkaanoninen käytäntö jatkuu nykyäänkin. 1920-luvulla tämä kyseinen käytäntö aiheutti vaikeita ongelmia kirkolle Suomessa. Valamon veljestö jakaantui. Halusta noudattaa pyhiä kaanoneja perustettiin yksityiset ortodoksiset seurakunnat: Pyhän Nikolaoksen ja Pokrovan seurakunnat. Siis meidän venäläiset seurakunnat syntyivät juuri silloin, kun Suomen arkkipiispakunta rikkoi pyhiä kaanoneja!

Ortodoksinen Pääsiäinen

Isä Olavin antama kysymys maailman ortodoksisuudelle vasta kuulostaakin kapinalliselta: "Miksi vanhan ajanlaskun Pääsiäistä vietetään tänä vuonna viisi viikkoa myöhemmin kuin uuden ajanlaskun Pääsiäistä?" - Nimenomaan sen takia, että tässä juhlassa ilmenee Ortodoksisen Kirkon ykseys ja kirkon lakien – kaanonien, noudattaminen! Konstantinopolin Patriarkka Bartholomeus ja kaikki muut ortodoksiset patriarkaatit (lukuun ottamatta ryhmää suomalaisia ja virolaisia) juhlivat tämän vuoden Pääsiäistä viisi viikkoa protestanttista Pääsiäistä myöhemmin juuri siitä syystä, että juutalainen pääsiäinen on tänä vuonna 23. huhtikuuta.

On turha syyttää minua kapinallisuudesta vain siksi, että huomautin Pääsiäisen ja kaanonien ongelmasta. Samasta puhuu myös Nikean metropoliitta Johannes Pääsiäistervehdyksessään: «Pääsiäisen vietto ei yhdistä kaikkia kristittyjä, vaan rikkoo kristillisen yhteyden.» (Ortodoksiviesti 3/05)

Jos kaanonit ovat "pohjatonta suota", kuten isä Olavi väittää, ja niitä ei mieluusti muisteta, kun asia ei sovi omiin kuvioihin, niin miksi meitä Moskovan patriarkaatin alaisuuteen kuuluvia ortodoksisia suomalaisia aina moititaan epäkaanonisuudesta? Eihän ole evankeliumin mukaista nähdä rikka toisen silmässä, kun ei huomata malkaa omassa silmässä.

Kumpi on parempi:

Moskova vai Konstantinopoli?

Artikkelissaan isä Olavi pohtii myös vaikeuksia, jotka hän saattaisi kohdata, jos menisi perustamaan seurakunnan Moskovaan. Ajatteleeko hän, että seurakunnan perustaminen Turkissa sujuisi helpommin? Uskonnonvapauslaki Venäjällä on nykyaikana niin toimiva ja vapaa, ettei se tuota mitään ongelmia. Venäjällä suorittavat toimintaansa mitä eksoottisimmat uskonnolliset yhdistykset. Kuitenkin isä Olavi huomautti oikein, että Moskovassa (ja Istanbulissa myös) häntä hakattaisiin kaanoneilla: siellä seisotaan vahvalla kaanonien perustalla ei pohjattomassa suossa.

Äiti-Kirkko
Isä Olavin siteeraama teksti Apostoli Paavalin kirjeestä (Room.15:20) kuvaa hyvin asian ytimen; venäläisten lähetyssaarnaajien ansiosta ortodoksisuus levisi Suomeen, kirkot rakennettiin, luostarit perustettiin, kirkkomusiikki, joka kaikuu suomalaisissa kirkoissa, on myös Moskovan Kirkon perintöä. On väärin vihjata siihen, että Moskovan Patriarkaatin suomalainen papisto "rakentaa toisen laskemalle perustukselle". Tulee muistaa, että suomalaisen ortodoksisuuden Äiti-Kirkko on Venäjän Kirkko.

Myytit ja väärinkäsitykset

Artikkelissaan Analogissa (1/05) Nikean metropoliitta Johannes pitää outona sitä, että jotkut Moskovan papistosta rohkenivat toimittaa Helsingissä Itäkeskuksen alueella liturgian suomen kielellä! Niin kuin suomi olisi ainoastaan Konstantinopolin pastoreiden käyttämä kieli!? Tämä väite vaikuttaa vähän rasismilta. Metropoliitta Johanneksella on kuitenkin väärä tieto, emme ole vielä toimittaneet liturgiaa Pyhän Ksenian kirkossa suomenkielellä; mutta jos seurakuntamme päättää niin, niin panemme toimeksi! Ja onhan 70% seurakuntamme jäsenistä Suomen kansalaisia.

Toisen väärinkäsityksen huomasin Anita Korkatsu-Palon artikkelissa Aamun Koitossa 4/05. Hän ajattelee, että me palvelemme kirkossa ilman siunausta. Kuvitteleeko hän, että papistoamme on opetettu pyytämään siunaus naiselta? - Siunaus tulee ylhäältä ja se näkyy hedelmistä: esimerkiksi Pyhän Nikolauksen seurakunnassa kuluneen Suuren Paaston aikana 288 seurakuntalaista osallistui sairaanvoitelun sakramenttiin!

Mikä on ongelman ratkaisu?

Olen sitä mieltä, että koska elämme luterilaisessa maassa, missä joulu on heidän tärkein juhlansa ja pääsiäisviikonloppu on vain kesämökin kevätsiivousaikaa; on teidän, ortodoksien, irtaannuttava sodan jälkeisestä mielistelystä ja samaistumisesta luterilaisuuteen ja yhdessä koko ortodoksisen maailman kanssa julistettava Pääsiäistä, Kristuksen kuolleista ylösnousemisen juhlaa, suurinta juhlaamme, juhlien Juhlaa! Sen merkkinähän Jerusalemissa, Pyhän Haudan kirkossa, suurena lauantaina (30.4.05) keskipäivällä ilmestyy siunattu tuli (благодатный огонь)!

Ortodoksisuus Suomessa on jo saavuttanut tunnustetun sijan suomalaisessa yhteiskunnassa, siksi olisi aika palata lavealta tieltä isien uskoon ja punnita jokaisen "nimikristityn" ortodoksin uskon lujuus! Ja koska Palmusunnuntai, Pääsiäinen ja Helluntai sattuvat aina sunnuntaipäiville, eivätkä näin ollen häiritse työelämää, olisi siirtyminen ortodoksiseen Pääsiäisen viettoon siltä osin vaivatonta!

- Kristus nousi kuolleista!

Rovasti Orest Tchervinskij,

Ortodoksinen Pyhän Nikolauksen Seurakunta, Helsinki.

© Orest Tchervinskij, 2005